Mulla yksi pyyntö ois – yliopistojen rahoitusmallia yksinkertaistaa vois

Kun työntekijä ryhtyy palkkaneuvotteluihin työnantajansa kanssa, on hänellä usein kolme asiaa toiveissaan palkkausjärjestelmään liittyen: palkalla pitäisi tulla toimeen, sen olisi syytä vastata omaa työpanosta sekä palkan määräytymisperusteiden tulisi olla selkeät ja konkreettiset siten, että ne antavat mahdollisuuden vaikuttaa palkan suuruuteen omaa toimintaa kehittämällä. Nämä samaiset teesit korostuvat myös silloin, kun yliopistotyönantajat itse neuvottelevat rahoituksesta keskeisimmän rahoittajatahonsa Opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa, ja niistä jokaisen toteutumisessa on jo pidempään ollut ongelmia. Kuluneella hallituskaudella yliopistojen rahoituksesta ei ole leikattu, mutta valtaosa lisärahoituksesta on ohjattu erilaisiin tarkoin määriteltyihin kokeiluihin sekä uudishankkeisiin, ja toisaalta perusrahoituksen kehittäminen on jäänyt indeksikorotusten varaan. Toimeentulo-ongelmista kertoo sekin, että yliopistoissa on parhaillaankin käynnissä erilaisia ns. kehittämishankkeita, joiden tavoitteena on kerätä säästöjä yliopistojen tilojen käyttöä tiivistämällä, mikä käytännössä tulee näkymään monille työntekijöille työhyvinvoinnin heikkenemisenä. Lisäksi tällaisten määräaikaisten hankerahoitusten ongelmana on, että niissä löydettyjä oppeja ei useinkaan ole mahdollista tuoda osaksi normaalia perustoimintaa hankkeen ja sen myötä myös ylimääräisen rahoituksen loppuessa.

Yliopistojen rahoituksen määräytymisperusteet seuraavat vahvasti numeerisia indikaattoreita, joista tärkeimpiä ovat yliopiston tuottamien tutkintojen sekä tieteellisten artikkeleiden lukumäärät. Mikäli omaa rahoitusosuutta haluaisi kasvattaa, pitäisi käytännössä pystyä parantamaan omaa suoriutumista näillä osa-alueilla. Käytännössä esimerkiksi tutkintomäärien merkittävä kasvattaminen vaatii opetushenkilöstön määrän lisäämistä eli palkkakuluja ja vaatisi merkittäviä lisäpanostuksia tutkintokoulutukseen heti tutkintopolun alusta lähtien. Ylimääräistä rahoitusta ministeriöltä on kuitenkin tarjolla vasta, kun kasvaneet suoritusmäärät näkyvät yliopiston tunnusluvuissa. Lisärahoituksen muodossa tuleva palkinto vaikkapa erinomaisesti suoritetusta kandivaiheen opetuksesta laitetaan siis jakoon vasta kolmen vuoden kuluttua, kun opiskelijat saavuttavat kandidaatin tutkintonsa. Ministeriössä on pyritty välttämään viimeiseen asti vastikkeettoman rahan antamista yliopistoille, mutta samalla on onnistuttu luomaan rahoituksellinen ohjausinstrumentti, joka hakee vertaistaan länsimaisessa yliopistokentässä ja käytännössä pakottaa hallinnollisesti autonomiset yliopistot ponnistelemaan jatkuvasti indikaattorilukujen parantamisen eteen ilman resursseja tähän. Koulutuksen laatua mittaavia indikaattoreita on tunnetusti vaikea kehittää, ja todennäköisesti tästä syystä ne loistavatkin rahoitusjärjestelmässä poissaolollaan. Tämä puolestaan saattaa houkutella yliopistoja panostamaan tutkintojen määrään niiden laadun kustannuksella, mikä tuskin on ollut ministeriöllä tarkoituksena ja antaa samalla huolestuttavan kuvan suomalaisesta koulutuspolitiikasta. Tutkimuspuolella rahoitusjärjestelmässä sen sijaan on nähtävissä pyrkimys mitata myös tehdyn tutkimuksen laatua artikkeleiden kolmiportaisen JuFo-luokittelujen avulla, mutta täysin ongelmaton ei tämäkään indikaattori ole. Esimerkiksi tasolle 1 on jouduttu laatuluokitukselle asetettujen reunaehtojen vuoksi asettamaan monia sellaisia journaaleja, jotka ansaitsisivat korkeamman tasoluokituksen 2.

Mitä yliopistojen rahoitusjärjestelmälle sitten pitäisi tehdä, jotta se palvelisi paremmin tarkoitustaan? Tärkeintä olisi huolehtia siitä, että yliopistojen perusrahoitus saadaan vakiinnutettua kestävälle tasolle, tarvittaessa vaikka hankerahoitusta vähentämällä. Loppujen lopuksi paras ymmärrys siitä, mihin suuntaan kutakin yliopistoa pitäisi kehittää, ei löydy ministeriöstä, vaan ministeriössä pitäisi voida luottaa siihen, että näitä päätöksiä tekevät parhaiten yliopistojen toimijat. Paikallistasolla kyllä tiedetään, mitkä ovat oman yliopiston vahvuudet ja tärkeimmät kehittämiskohteet, minkä vuoksi olisi pelkästään luonnollista antaa paikallisille toimijoille ja yliopiston omalle johdolle nykyistä enemmän vastuuta kohdentaa käyttöönsä saatavat resurssit. Tällä tavalla päästäisiin kaikkien kannalta parhaaseen lopputulokseen, minkä lisäksi myös ministeriön työtaakka kevenisi. Kevättalvella 2023 valittavalla uudella eduskunnalla tuleekin olemaan käsissään kaikki mahdollisuudet paitsi vakiinnuttaa yliopistojen rahoitus kestävälle tasolle, myös järkevöittää itse rahoitusjärjestelmää tekemällä siitä yksinkertaisempi, realistisempi ja aidosti kannustavampi. Tämän jälkeen yliopistoissa päästäisiin toteuttamaan yliopistolain suomaa autonomiaa myös taloudellisessa mielessä sekä pohtimaan, miten nuo kolme edellä mainittua toivomusta saataisiin nykyistä paremmin toteutumaan myös henkilöstön palkat määrittävän YPJ-järjestelmän soveltamisessa ja miten yliopistoista saataisiin kilpailukykyisiä työpaikkoja Suomen johtaville asiantuntijoille.

Mika Mattila

Varapuheenjohtaja, Yliopistojen opetusalan liitto YLL

Photo by Josh Appel on Unsplash