Opettajana yliopistossa

Olen opettaja. Olen kouluttautunut, laajasti lukenut, käytännöissä elävä, alati kehittävä ja vielä palavasti innostunut siitä, mitä opetan. Minä lopulta tykkään aivan mahdottomasti opettaa. Minä sytyn opettaessani. Minä opetan opettamaan. Ja saan palautetta opetettaviltani, että myös osaan opettaa ja innostukseni tarttuu.

Siksi minä suren suuresti nyt, että ylintä opetusta antavassa yliopistoinstituutiossa opettaminen ei ole työtä, joka rahasta päättävien (eduskunta ja ministeriö) mielestä olisi kovin tärkeää työtä. Yliopistojen tulos mitataan aivan jollain muilla ansioilla. Osaaminen tuntuu syntyvän Pyhällä Hengellä tai opiskelijoiden oletetaan osaavan jo valmiiksi kaikki, tai lukevan itsekseen artikkeleista ja googlailevan loput. Opettaminen ei paranna yliopistossa töitä tekevän CV:tä, eikä tuo palkkaan vaikuttavia meriittejä.

Olen minä tutkijakin, joten tiedän, että syvällisestä yksittäisen tutkijan tutkimuksesta harvoin riittää puhetta kokonaisiksi kursseiksi, joten tutkimusperustainen opetus vaatisi aikaa perehtyä myös muiden tutkimukseen. Jos haluaisin oikeasti jotain tutkia, se vaatisi hiukan enemmän yhtenäistä aikaa kuin tunti silloin ja toinen tällöin ja yön pimeät hetket. Toki herään vieläkin joskus mukamas keksineenä jotain nerokasta. Ja painan pääni tyynyyn samoin tein tajuten realiteetit. Tutkimukseen ja lukemiseen ei vain löydy kovinkaan runsaasti aikaa työjärjestyksestä. Ai niin, minähän olen kokonaistyöajassa, joten tietenkin luen illat ja lomat ammattikirjallisuutta ja -artikkeleita, kun muut syventyvät dekkareihin. Minä myös edelleen kierrän markettien hyllyjä etsien halpoja tapoja toteuttaa kaikkea sitä kivaa, mikä oppiaineeseeni kuuluu opetettavaksi. Minä kun tarvitsen vähän välineitäkin, vaikka resurssimenoja karsitaan koko ajan.

Minä olen opettaja. Siitä huolimatta, että reilut 30 vuotta sitten opiskelijaksi yliopistoon lähtiessäni ajattelin, että vakuutusmatemaatikon ura voisi olla mielenkiintoinen. Onneksi tulin järkiini. Tai no, unohdin laskemistani uranäkymät ja palkkakehityksen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun siirryin lukion opettajan töistä yliopistoon. Mutta minä en ole ahne. Minä olen opettaja edelleen. Vakuutusmatemaatikko tekee riskikartoituksen asiakkaasta tässä ja nyt. Jos peruskoulun tai lukion opettaja ei saanut opiskelijaa oppimaan, minulla onneksi on vielä muutama tunti aikaa korjata kaikki noin 12 vuoden aikana syntyneet aukot ja motivaatio-ongelmat tulevalla opettajalla. Minä saan vaikuttaa suomalaiseen koululaitokseen opiskelijoideni kautta seuraavat 50 vuotta. Yllättävää, että se ei ole rahoittajan mielestä kovinkaan tärkeää tai kiinnostavaa. Myönnän: kyllä minä katselen sivuilleni, kuten kiihtyvää tahtia kaikki muutkin opettajat. Kutsumuksella ei elä, jos oma panostaminen ei muiden mielestä ole minkään arvoista. Opettamisen taito ei ole itsestään selvää. Opettaminen on työtä. Se on vastuuta toisesta, se on vastuuta yhteiskunnalle, se on työtä tulevaisuuden eteen.

Kun insinööri tekee virheen, se korjataan. Kun lääkäri tekee virheen, se haudataan. Kun opettaja tekee virheen, siitä kärsitään kokonainen sukupolvi. Opettaminenko ei ole kovin tärkeää?

Sari Yrjänäinen

FT, Turun yo, Opettajankoulutuslaitos