Tehtäisiinkö yliopiston opettajien yhteiskuntasopimus?
Viime kuukausina yliopistot ovat olleet keskustelun aiheena lähinnä säästövelvoitteiden ja toiminnan tehostamisen vuoksi. Opiskelijat puolestaan ovat reagoineet opintotuen ehtojen muutoksiin. Näin lukukauden alussa onkin mielenkiintoista pohtia, miten opettajat ja opiskelijat voisivat yhdessä saada aikaan enemmän ja mitä toiminnan tehostaminen koulutuksen näkökulmasta oikeastaan tarkoittaa.
Tähän mennessä tehostaminen on ollut yrityksiä lyhentää opiskeluaikoja ja kasvattaa entisestään opiskelijoiden määriä. Yliopistoissa on aiempaa enemmän opiskelijoita per opettaja, joten määrän kasvattamista ei voi pitää realistisena vaihtoehtona parantaa tuottavuutta.
Jo nyt monet yliopistot tuottavat tutkintoja enemmän kuin tulossopimukseen on kirjattu. Yliopistot eivät siis voi vakuuttaa toiminnan tehokkuudesta opintopisteiden ja tutkintojen määrällä, vaan heikko kohta on se, että opiskelijat eivät valmistu tarpeeksi nopeasti. Tähän mennessä tähän epäkohtana pidettyyn seikkaan on yritetty puuttua esimerkiksi yliopiston rahoitusmallin mittareilla ja vähentämällä opintotukikuukausia.
Opiskelijoille tarjotaan vaihtoehtoisia suoritustapoja ja hallitusohjelmaan on kirjattu 3. lukukauden käyttöönotto. Tällä hetkellä opiskelijat voivat kesän aikana suorittaa kursseja kesäyliopistossa tai avoimessa yliopistossa, kirjoittaa opinnäytettään, tehdä rästiin jääneitä kirjallisia töitä, suorittaa kirjatenttejä tai tehdä pakollisen työharjoittelun. Opiskelijoilla on siis aika tavalla vaihtoehtoja.
Uuden hallituksen tavoitteena on, että työelämään siirryttäisiin pelkän kandidaatin tutkinnon turvin. Töihin tosiaan pääsee monella alalla ilman ylempää tutkintoa, mutta useimmiten on kyse gradua vaille maistereista tai niistä, joilla on huomattavan paljon opintopisteitä ja aiempaa työkokemusta. On kuitenkin hyvin lyhytnäköistä alkaa laskea koulutusvaatimusten tasoa. Voidaan tosin kysyä, onko tähän jo lähdetty mukaan heikentämällä entisestään yliopiston opettajien tutkimusmahdollisuuksia? Tätä on tehty sekä lisäämällä opetusmääriä entisestään että palkkaamalla opettajia, joille ei osoiteta lainkaan tutkimusaikaa.
Viime vuosien toimet eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet opiskeluaikoihin, joten katse kääntyy entistä enemmän opiskelijoihin. Osalla opiskelumotivaatiota heikentää se, ettei opiskelupaikkaa ole irronnut suosikkitutkinnosta. Uutena uhkana on nopealle valmistumiselle on se, että opiskelut eivät edes ala: opiskelupaikkaa ei oteta edes vastaan, koska alan vaihtaminen on tehty liian vaikeaksi.
On tosiasia, että Suomessa opintotuki ei ole riittävä kokoaikaiselle opiskelijalle, ellei halua elää lainarahalla. Opiskelijat tekevät opintojen ohessa töitä, joten he eivät voi sitoutua kurssien aikatauluihin ja määräaikoihin, ja opiskeluaika pitenee. Koulutuksen määrällisen tehokkuuden parantaminen on mahdollista vain opettajien ja opiskelijoiden yhteispelillä. Siksi opiskelijoiden aseman parantaminen tehostaisi korkeakoulutusta. On aika erikoista, että opintotukeen kuuluu erillinen asumislisä, jonka saamiseen siten vaikuttaa opintosuoritusten määrä ja jonka joutuu maksamaan takaisin, jos opinnot eivät sujukaan odotetussa tahdissa. Olisi aika erottaa asumisen tuki opintotuesta, jotta opiskelijoita kohdeltaisiin samoin kuin muitakin, joiden asumista yhteiskunta tukee.
On hyvinkin mahdollista tehostaa yliopistojen antamaa koulutusta määrällisesti ja laadullisesti, jos opiskelijoiden asemaa parannetaan. Opettajien näkökulmasta työnteon tehostamiseen voi käyttää muitakin keinoja. Meidän on vaadittava motivoivaa ja arvostavaa johtamista, avointa päätöksentekokulttuuria ja puuttumista työyhteisön epäkohtiin. Yliopistopedagogiikassa painopiste on siirtynyt opettamisesta ohjaamiseen, mikä on huomioitava myös työsuunnitelmissa. Yliopistoissa on panostettava työhyvinvointiin ja mahdollisuuksiin vaikuttaa omaan työhön. − Näillä eväin yliopistossa opettavienkin olisi mahdollista sitoutua yhteiskuntasopimukseen.
Tampereen yliopiston opetusalan yhdistys TaYLL
