Miksi yhteistyö ei riitä korkeakoulusektorilla?
Yliopistoja ja ammattikorkeakouluja ollaan ajamassa yhteen kuin sitä kuuluisaa käärmettä pyssyyn. Rohkaiseva on siksi viesti, jota kuultiin OAJ:n Educa-messuilla puolueiden puheenjohtajilta: äänenpainot olivat kriittisiä duaalimallin purkamista kohtaan lähettäen vahvan viestin opetus- ja kulttuuriministeriön suuntaan. Tässä valossa onkin ihmeteltävä sitä tarmoa, jolla opetusministeri Kiuru lähtee selvityttämään vielä ennen huhtikuisia vaaleja duaalimallin purkamisen mahdollisuuksia (HS 30.1.). Tutkimus- ja innovaationeuvosto ohjelmallisessa paperissaan Uudistava Suomi: tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta 2015–2020 on asettunut tukemaan useita yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilökunnan kannalta kyseenalaisia, suorastaan haitallisia tavoitteita, joista tämä uudistus on vain yksi.
Vaikka opettajuus on yhteistä ja yhdessä toimimme korkeakoulusektorilla, tehtäviemme profiilit ovat erilaisia: yliopistoissa luodaan uutta tieteellistä tietoa, johon korkein opetus perustuu. Ammattikorkeakoulut ovat historialtaan ja tehtäviltään lähempänä käytäntöä. Tuotetuilla tutkinnoilla on painotuseroja suhteessa yliopistojen vastaavien alojen tutkintoihin, ja käytännön osaajille on paljon tarvetta työelämässä.
Ei ole siis syytä keskustella tiedeyliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhdistämisistä tai hämärtää niiden tehtävien rajoja, vaan pikemminkin on aiheellista terävöittää työnjakoa entisestään ja keskustella, minkälaista osaamista tuotetaan missäkin ja, ennen kaikkea, minkälaisilla resursseilla. Lainsäädäntöön, tutkintoihin ja sisältöihin koskematta on kuitenkin järkevää ja välttämätöntäkin tarkastella yhteisen infrastruktuurin mahdollisuutta varsinkin maakuntien vahvoissa kasvukeskuksissa: tiloja, hallintohenkilökuntaa, tutkimuksen ja opetuksen tukipalveluita – läheisyys luo synergiaa.
Santeri Palviainen
Kirjoittaja on yleisen kielitieteen lehtori Oulun yliopistossa
