Näköaloja yliopistoon

Itä-Suomen yliopiston lehtorien edunvalvonta- ja koulutusseminaari Valamon luostarissa 24.–25.10.2014

Arvoisat kuulijat!

Suomen yliopistot ovat menestystarina. Niistä on aikojen saatossa piirtynyt monenlaisia profiileja suomalaisen yhteiskunnan keskelle yliopistojen vastattua yhä uusiin haasteisiin ja tarpeisiin. Yliopistot ovat kouluttaneet maamme eliittiä, virkamiehiä, työvoimaa ja menestyksen tekijöitä. Yliopistot ovat toimineet kansan sivistäjänä, kansainvälistäjänä ja tieteen saavutusten tyyssijana. Nyt yliopistoja tarvitaan pelastamaan koko Suomi globaalin talousmarkkina-alueen ristiaallokossa.

Yliopistojen kehittämistä tehdään yhä voimakkaammin ylhäältä alas. Modernina kehityskulkuna nähdään johtajien aseman vahvistaminen ja demokratian vähentäminen. Samaan aikaan OKM jättää kutsumatta henkilöstöjärjestöjen edustajat korkeakoulutusta käsitteleviin ja päätöksiä valmisteleviin työryhmiin.

Tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa sisäistää, että yliopistojen työn, kehittämisen ja tuloksen tekee yksin ja ainoastaan henkilöstö, yhteistyössä opiskelijoiden kanssa. Tiedämme, että sekä merkittäviin strategisiin päätöksiin osallistuminen että arkipäivän pieniin asioihin vaikuttaminen motivoi kehittämään työtä ja organisaatiota monin verroin enemmän kuin se, että arvot ja toimintakulttuuri pyritään antamaan ylhäältä alas, eikä työntekijöitä ja heidän järjestöjään osallisteta merkittävään päätöksentekoon omien välittömien työtehtävien ulkopuolella.

Tänään keskustelemme siitä, mitä yliopistojen uudistamisessa pitäisi ensisijaisesti huomioida opetus- ja tutkimushenkilöstön näkökulmasta? Onko se organisaatioiden muuttaminen, koulutuksen laadun parantaminen, koulutuksen ja tutkimuksen resurssit, opetustyön ja tutkimuksen vapauden turvaaminen, vai yliopistojen kehittäminen työpaikkoina?

Kuvailemani kehityskulku on yliopistojen hallitusten ohjailema, tai vähintäänkin hyväksymä. Hallitusten (ulkoisille) jäsenille näyttää paikoitellen olevan vaikeaa ymmärtää, että on edelleen olemassa organisaatioita, jonka luonnollinen toimintamalli on henkilöstöpolitiikasta, keskeisistä strategisista päätöksistä ja johtajien rekrytoinneista keskustelu, jopa demokraattinen äänestäminen. Johtopäätös on, että hallituksissa saattaa olla henkilöitä, jotka eivät ymmärrä, mikä yliopisto on. Demokratiasta puhuttaessa on myös syytä pitää mielessä, että yliopisto on julkisin varoin rahoitettava organisaatio.

Myös täydentävä rahoitus tulee henkilöstön eli tutkijoiden osaamisen, työn ja verkostotoiminnan kautta. Jatkossa myös koulutusyhteistyö voi olla yhä merkittävämmässä roolissa. Yliopiston operatiivisen johdon tehtävänä on hallinnoida ja jakaa henkilöstön työn tuomia rahoja yliopiston sisäisessä rahanjaossa.

Korkeakoulujen muutospaineet liittyvät globaaleihin trendeihin: talouden, yhteiskunnan ja arvojen suuriin muutoksiin, energiakysymyksiin, Euroopan väestön ikääntymiseen, ilmastoon. Resurssien pitkäkestoinen rajallisuus kasvattaa haasteisiin vastaamisen vaikeutta. Myös kilpailu kovenee: nousevat taloudet panostavat osaamiseen, samaan aikaan Suomi leikkaa koulutuksesta ja vapaasta tutkimuksesta. Kustannusneutraaliksi vastaukseksi tarjotaan korkeakoulujen erikoistumista ja uusia yhteistyön muotoja.

Tulevaisuudessa osaamisen merkitys kasvaa. Teknologiaa hyödynnetään yhä enemmän, huipputeknologia soluttautuu yhä enemmän osaksi arkipäiväämme. Palveluiden saavutettavuus edellyttää teknologisen komponentin käyttämistä. Tämä kehityskulku merkitsee, että koulutuksen tuoman perusosaamisen on oltava korkealla tasolla, mutta myös, että opettajien, tutkijoiden ja palveluiden kehittäjien osaamista on kehitettävä koko työuran ajan.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on tunnistanut tilanteen. Kilpailuedun saamiseksi tiedetään tarvittavan korkeakoulutusta ja tiedettä. Korkeakoulutuksen, osaamisen ja tieteen tasoa on nostettava kilpailijamaita nopeammin, jotta talous kasvaa ja Suomeen syntyy uusia korkeaa osaamista vaativia työpaikkoja. Koko korkeakoulujärjestelmän on oltava laadukas, ja samalla tuotettava todellista huippuosaamista. OKM:n ja mm. Suomen Akatemian analyysin mukaan opetuksen ja tutkimuksen laatu kärsivät voimavarojen hajaantumisesta. Samalla kun jäämme odottamaan toimenpide-ehdotuksia (ja yritämme vaikuttaa niihin), on hyvä samalla muistaa, että meillä on hyvin toimiva yliopistojärjestelmä, joka alueellisesti hajautettuna tuottaa korkeatasoista koulusta, kansainvälistyy ja vastaa myös alueellisiin haasteisiin esimerkiksi opettajankoulutuksen osalta.

Mitä siis olisi tehtävä korkeakoulujen kehittämiseksi? Korkeakoulutuksen rahoituspohjaa on monipuolistettu. OKM:n mukaan jatkossa tuli tehdä perinpohjainen profilointi ja jatkaa rakenteiden ja yhteistyön kehittämistä. Digitalisaatiota tulee hyödyntää yhä enemmän opetuksessa ja tutkimuksessa. Henkilöstöjärjestöt kuitenkin muistuttavat myös, että päätös yliopistojen, erityisesti koulutuksen resursseista, on arvovalinta. Kovin moni asia on Nyky-Suomessa tärkeämpää kuin koulutukseen, kasvuun ja osaamiseen panostaminen.

OKM teettää parhaillaan selvitystä, jossa verrataan suomalaista korkeakoulujärjestelmää relevanttien maiden korkeakoulumalleihin ja niiden kehityssuuntiin. Vertailumaiksi on valittu Tanska, Sveitsi, Irlanti ja Alankomaat. Selvityksen toteuttaa Technopolis Group. Selvitys valmistuu tammi-helmikuussa 2015, siitä järjestetään lausuntokierros ja seminaari 2-3/2015. Selvityksen tukiryhmässä ovat edustettuina Unifi, Arene, opiskelijoiden yhteinen edustaja, lisäksi mm. Akatemian ja ministeriöiden edustajia, mutta ei henkilöstöjärjestöjen edustajia.

Miksi henkilöstö ei ole mukana valmistelemassa linjauksia tulevaisuuden yliopistotyön keskeisimmistä painotuksista? Mihin osaamisemme tulee perustumaan? Onko sen perusta verkostotoiminta vai tieteellisten artikkeleiden julkaisu, tieteellinen ja metodinen laaja-alaisuus, työelämäyhteydet, panostaminen koulutukseen ja opettaja-tutkija-opiskelija yhteistyöhön? Mihin yliopistojen strategiset valinnat ohjaavat, mihin resurssien käyttö ohjaa? Mitkä rakenteet tukevat mitäkin?

OKM:n koulutusviennin toimenpideohjelma selvitysryhmän (Päivi Lipponen (pj), Anita Lehikoinen, Jari Jokinen) tavoitteena on rekrytoida Suomeen lisää motivoituneita opiskelijoita sekä poistaa lainsäädännölliset esteet periä maksuja EU/ETA-alueen ulkopuolisilta opiskelijoilta. Päätöstä lukukausimaksujen käyttöönotosta pidetään poliittisena, mutta virkamiehet valmistelevat jo asiaa. Koulutusviennistä tavoitellaan kannattavaa liiketoimintaa. Liiketoiminnan ohella koulutusviennillä on tarkoitus tehdä kehityspolitiikkaa (apurahaohjelma) ja vahvistaa myönteistä Suomi-maakuvaa (mm. maabrändin rakentaminen). Koulutusvientihankkeita on toistaiseksi ollut yllättävän vähän. Yliopistoista kuuluu kyllä, että koulutusvientiä tulisi tehdä, mutta se ei saa maksaa senttiäkään – päinvastoin siihen käytettävät henkilöstöresurssit pitää leikata muusta koulutuksesta ja tutkimuksesta (tätä kai tarkoittaa työnantajan määräys siitä että koulutusvientityön pitää mahtua 1 600 tuntiin). Täytyykin kysyä, ovatko kaikki yliopistot kypsiä tarttumaan haasteeseen?

Maan taloustilanne on heikko. Ongelma ei näytä ohimenevältä kassojen tyhjenemiseltä, vaan pitkäkestoiselta vientiteollisuuden putoamiselta toimialansa markkinoilta. Väestön ikärakenne aiheuttaa omat haasteensa, kenties myös julkisen sektorin rakenne. Kriisiaikoina emme ole nähneet voimavarakohdennuksia koulutukseen, päinvastoin: koulutus on ollut ensimmäinen, josta maan hallitus on katsonut leikkauksia tarvittavan.

Yliopistojen rahoitukseen on kohdistunut useita säästötoimenpiteitä yliopistouudistuksen jälkeen. Yliopistoindeksiä on jatkuvasti leikattu, viilattu, palautettu, leikattu, kompensoitu kertaluonteisesti. Onko ihme, että yliopistossa ollaan ihmeissään sekä johdon että arjen tasolla laitoksissa, ja eletään erittäin raastavan epätietoisuuden vallassa esimerkiksi sen suhteen, voidaanko täyttää vapautuvia toimia, joihin on kuitenkin sidottu yliopiston pysyviä tehtäviä. Täydentävä rahoituskaan ole yliopistouudistuksen jälkeen kasvanut toivotulla tavalla. Nyt yliopistojen perusrahoituksesta siirretään 50 M€ vuosien 2015-2019 aikana Suomen Akatemian kautta kohdennettavaksi yliopistoille profiloitumisen vahvistamiseen. Yliopistoja on varauduttu pääomittamaan kolminkertaisesti yliopistojen keräämään yksityiseen pääomaan nähden, kuitenkin enintään 150 M€. Kansainvälisiä rahoitusmahdollisuuksien hyödyntämisessä on myös petrattavaa.

OKM:n mukaan yliopistojen kärkialueet ja profiilit eivät ole selkeästi tunnistettavissa, mikä osaltaan heikentää mahdollisuuksia strategisten kumppanuuksien syntymiselle. Lääkkeenä esitetään (koulutuksellisten ja tutkimuksellisten) poisvalintojen tekemistä uusien avausten mahdollistamiseksi. Yliopistojen välisen yhteistyön lisäämistä ja työnjaon selkeyttämistä on odotettu yliopistoilta, mutta ne eivät ole vastanneet haasteeseen toivotulla tavalla.

Yliopistojen omistajuus. Henkilöstö kokee yliopistot omakseen. Henkilöstö tekee yliopistollisen työn, tuloksen ja laadun. Henkilöstö haluaa kehittää yliopistoja. Henkilöstö kokee, että yliopistojen johdon keskeisenä tehtävänä on taata opetuksen ja tutkimuksen vapaus ja tehdä optimaaliset voimavarakohdennukset. Johdon tulee käyttää työnjohto-oikeutta omat vastuunsa tunnistaen, tasapuolisesti, sopimuksia kunnioittaen, työntekijöitä arvostaen. Keskijohdolta tulee edellyttää vuorovaikutteista, yhteistoimintaa perustuvaa osallistavaa johtamista. Johto vastaa hyvän henkilöstöpolitiikan toteuttamisesta. Henkilöstöllä on oma vastuunsa työtehtävistään ja toiminnastaan työyhteisössä.

Johto toimii yliopiston nimissä lausuntoja annettaessa. Myös OKM haluaa yliopistot ja korkeakoulukentän omista analyyseistään nousevan ideologian näköiseksi. Ja onhan yliopistoissa opiskelijoitakin – heitä, joita varten ollaan olemassa. Myös he mieltävät yliopistot omakseen.

On lähtökohtaisesti hyvä asia, että sisäisiä ja ulkoisia sidosryhmiä on paljon. Mutta todellisuus, jossa sidosryhmät eivät ole riittävässä vuorovaikutuksessa keskenään, ei ole kenenkään etu.

Omistajuutta yliopistoihin pohdittaessa on hyvä pysähtyä tarkastelemaan käsitteiden hierarkiaa. Mikä on, minkä tulisi kehittämisessä olla alisteista millekin? Onko yläkäsite lopultakin rakenteellinen kehittäminen, yliopistojen koulutustehtävä, koulutuksen sisällöt ja oppijoiden omaksumat tiedot ja valmiudet, opettajan ja tutkijan professio, maan taloustilanne?

Rakenteellinen kehittäminen. Oleellinen kysymys ei ole, onko meillä varaa kahteen korkeakoulusektoriin eli duaalimalliin. Korkea¬kouluverkon rakenne ei ensisijaisesti ole kustannuskysymys. Kustannusten hallintaa yhteistyön, synergian ja päällekkäisyyksien poistamisen kautta ei ole kielletty. Päinvastoin siihen on kannustettu.

Mitä haluamme koulutukselta, tutkimukselta ja innovaatiotoiminnalta? Minkälainen rahanjakomalli ohjaa kehittämään yliopistoja haluttuun suuntaan? Nämä ovat kustannuskysymyksiä.

Tampereen yliopistot ja ammattikorkeakoulu ovat kaikessa hiljaisuudessa päättäneet yhteistyön tiivistämisestä, jopa yhdistymisestä. Nytkö Tampereen korkeakoulut pyörittävät jo lakeja säätävää eduskuntaa? Miksi tämän mittaluokan uudistuksista päätetään henkilöstöltä salassa? Henkilöstö lopultakin toteuttaa tehtävät uudistukset, elää, tekee työn ja tuloksen uudistetussa organisaatiossa. Miksi yliopistojen hallitukset ja henkilöstöjohto päättää toimia henkilöstöä kuulematta?

Yliopistoilta odotetaan oppiaineiden ja koulutusalojen poisvalintoja laadun turvaamiseksi ja kasvun ja uusien avausten mahdollistamiseksi. Henkilöstön asemaa mahdollisia poisvalintoja tehtäessä ei ole riittävästi arvioitu. Olisikin perustettava OKM:n vetämä ryhmä, joka arvioi henkilöstön asemaa laaja-alaisesti mahdollisissa poisvalintatilanteissa, ideoi ja kerää parhaita tapoja toimia tilanteissa, joissa henkilöstövaikutuksia odotetaan syntyvän.

Yliopistot työpaikkana ovat omaleimainen sekoitus julkista sektoria ja yksityistä työnantajaa. Emme kuitenkaan voi katsoa vain nykyhetkeä, sillä yliopistossa elää poikkeuksellisen voimakkaasti kollegiaalisuuden perinne. Yliopistot luotaavat yhteiskuntaa tulevaisuuteen. Tästä näkökulmasta niiden strateginen ja operatiivinen johtaminen on hämmästyttävän itsevaltiasta, ja tendenssi vain voimistuu. Demokratiatulkinta ei enää usein perustu edustuksellisuuteen ja edustavien järjestöjen osallistamiseen päätöksenteon valmisteluun, vaan yksilöiden mahdollisuuteen kommentoida valmiiksi kirjoitettuja strategisia linjauksia, joille suuntaa antavista periaatteista ei ole keskusteltu yhteisössä.

Opettajan ja tutkijan professio. Työ voidaan kokea professioksi, kun sen sisältöön ja omaan työ- ja toimintaympäristöön voi vaikuttaa. Kun työ koetaan professioksi, työn tekijä mieltää siihen kuuluvaksi sisäisen velvoitteen kehittyä ja kehittää työtä reflektoimalla, tutkimuspohjaisesti, koko uransa ajan.

Yliopistokoulutuksen toteuttamisessa keskeinen tekijä on opettaja, joka on lähtökohtaisesti tutkija, ja tutkija, joka on lähtökohtaisesti opettaja, sekä opettaja-tutkijan ja opiskelijan välinen yhteistyö.

Miten yliopisto yhteisönä ja verkostona, toisaalta miten yliopistotyönantaja vaalii opettajan ja tutkijan ammattia professiona? Kuinka sen tulisi vaalia sitä? Tämä kysymys nivoutuu erottamatta kysymykseen: Minkälaista koulutusta yliopistoissa tarvitaan ja miten sen antaminen turvataan?

Toivotan teille antoisaa seminaaria, tavoitteellista keskustelua, ja virkistäviä hetkiä Valamon luostarin ainutlaatuisessa ympäristössä!